Kurjan tarina
Synkkä alku - eikä se siitä juuri valoisammaksi muuttunut
Kurjan tarina on matka läpi pessimismin ja itse valitun yksinäisyyden. Tämä ei ole selviytymiskertomus – tai no, tietyllä tavalla ehkä sittenkin on.
Kurjan koti
Kurja Tapias syntyi Puolangalla 11.11.1966 perheeseen, jossa pessimismi oli suorastaan perinteiden jatkamista. Hänen vanhempansa, Erno ja Hilkka Tapias, olivat tunnettuja kotikylänsä pessimistisinä ajattelijoina, joiden mukaan ”hyvä onnea on turha odottaa – mitä tahansa odotat, varaudu pettymään.” Tapias-lapsia kasvatettiin sillä ajatuksella, että elämässä suurin osa asioista menee pieleen, ja siksi on parempi olla varautunut pahimpaan. Kurja oli perheen nuorin, mutta myös se, joka otti nämä opit kaikkein vakavimmin.
Tapiaksien koti oli aina hiljaisen vakava ja harkittu. Jos jokin asia onnistui – vaikkapa hyvin tehty ruokailu tai siivous – siitä ei liiemmin kehuttu, koska ”tuurillakin voi onnistua”. Vuosien mittaan Kurja oppi, että ilo ja kiitollisuus ovat ”vain alkusoittoa tuleville vastoinkäymisille”. Hänen vanhempansa opettivat, että elämä on kuin vanha talo: jos se näyttää kestävän, jossain kohtaa siitä kuitenkin alkaa löytyä halkeamia tai muita vaurioita.
Kurjan nuoruus
Kurjalla on kaksi vanhempaa sisarusta Murja ja Valta. Murja on Kurjaa 7 vuotta vanhempi, Valta 4 vuotta vanhempi. Kurja ei ollut ainut perheen pessimisti, vaan koko perheessä pessimismi oli ydinsana. Kurjan perheessä onnea pidettiin heikkoutena ja myönteisiä tunteita ”turhina hetkinä”.
Kurjan lapsuudessa tapahtui pari erityisen vahvaa käännettä, jotka sinetöivät hänen pessimistisen maailmankuvansa. Kerran hän voitti arvonnassa pyörän, mutta jo heti seuraavana päivänä pyörä varastettiin. Ja kerran hän voitti karkkipussin koulun arvonnassa ja pudotti sen heti viemäriin. Nämä tapahtumat ovat aiheuttaneet sen, että hän luottaa vain pettymyksiin ja ovat saaneet Kurjan uskomaan, että onni on aina hetkellistä ja että elämän tehtävä on rankaista niitä, jotka hetkeksi luulevat olevansa onnekkaita.
Kouluaikanaan hän koki myös yhden suuren ystävyyssuhteen katkeamisen. Hänen paras ystävänsä muutti pois, ja Kurjalle jäi syvä tunne siitä, että kaikki, mikä on hyvää, otetaan ennemmin tai myöhemmin pois. Tämä tapahtuma vahvisti ajatusta siitä, ettei mihinkään kannata kiintyä liikaa. Kurja alkoi pitää ihmisiä ja asioita ”tilapäisinä ilmiöinä” elämässään, ja siitä lähtien hän näki kaiken hyvänkin hetkenä, joka oli matkalla kohti pettymyksiä.
Näiden kokemusten ja perheensä synkkien oppien myötä Kurja Tapias kasvoi varautumaan aina siihen pahimpaan – ja hänestä tuli juuri se, kuka hän nyt on: aito pessimisti, joka näkee jokaisen valonsäteenkin varjona.
Koulutus ja työura
Akateeminen tie – Yliopistoura kohti toivottomuutta
Kurja Tapias valmistui aikoinaan cum laude Helsingin yliopistosta pääaineenaan yleinen kirjallisuustiede – ala, jossa suurin osa teksteistä päättyy kuolemaan, eksistentiaaliseen ahdistukseen tai molempiin. Sivuaineinaan hän opiskeli arkistotiedettä, latinaa ja melankolian kulttuurihistoriaa. Opinnot olivat pitkä ja kivinen polku, joka alkoi innostuksesta ja päättyi pettymykseen, kuten kaikki, mikä hetkenkin tuntuu mielekkäältä.
Väitöskirja jäi kesken
Väitöskirja, jota hän ei koskaan saanut valmiiksi (tai ehkä ei koskaan edes aloittanut), käsitteli otsikolla ”Narratiivisen epätoivon syntaksi: yksinäisyyden rakenteet modernissa suomenkielisessä proosassa 1900–luvulta nykypäivään” sitä, miten kirjallisuuskin lopulta pettää ihmisen – ensin lupaamalla merkitystä, ja sitten viemällä sen pois lause kerrallaan.
Opintojensa aikana Kurja ehti myös viettää vaihto-opiskelujakson Glasgow’ssa, jossa sade oli jatkuvaa ja kampuksen kiviseinät heijastivat juuri sellaista sielullista koleutta, jota hän piti kotonaan.
Vaikuttava tutkintolista
Lopulta hänen tutkintonsa lista oli vaikuttava mutta hyödytön:
FM, Helsingin yliopisto
Sivuaineet: Arkistotiede, Antiikin kielet, Kulttuurintutkimus, Filosofinen pessimismi (itsenäisesti koostettu opintokokonaisuus, jota ei virallisesti tunnustettu)
Jatko-opintoja: Keskeytetty väitöskirjaprojekti
Kansalaisopiston kurssi: Excelin perusteet, jota hän ei koskaan käyttänyt
Kuten Kurja itse toteaa:
”Kaikki oppi johtaa väistämättä siihen, että ihminen ymmärtää enemmän, mutta toivoo vähemmän.”
Työura – Alas mäkeä askel kerrallaan
Ensimmäinen vakituinen työpaikka Kurjalle tarjoutui heti yliopisto-opintojen jälkeen, kun hänet palkattiin sijaiseksi Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmiin. Hänen tehtävänään oli luetteloida kuolleiden kirjailijoiden jäämistöjä – surullisia kirjeitä, julkaisemattomia runoja ja unohtuneita toiveita, jotka eivät koskaan ylittäneet kustannustoimittajan pöytää. Työ sopi hänelle kuin harmaa villatakki syyskuun vesisateeseen: hiljainen, yksinäinen ja täynnä menetyksen henkeä.
Puolangalla kirjastonhoitajana
Vuosien mittaan määräaikaisuudet vaihtuivat toisiin määräaikaisuuksiin, kunnes elämä päätti sijoittaa hänet pysyvästi sivuun. Hän muutti Puolangalle, paikkaan, jossa elämä ei juuri lupaillut liikoja – eikä sitten pettänyt. Siellä hän toimi kunnankirjaston hoitajana lähes kaksi vuosikymmentä. Kirjasto oli pieni, mutta pettymykset suuria: lainausluvut laskivat, tietokoneet eivät koskaan toimineet kunnolla ja asiakkaat halusivat mieluummin ”dekkareita, missä ei ole liikaa ajattelua”.
Kurja rakasti työtään – jos ”rakkaus” tarkoittaa sitä, että on tottunut pettymykseen eikä enää jaksa yrittää muuta. Hän järjesti kerran vuosittaisen ”Surullisen kirjallisuuden viikon”, jota kukaan ei huomannut, paitsi kun joku valitti, että julisteessa ei ollut väriä.
Kun kirjastoverkkoa alettiin ”uudistaa” ja ”tehostaa”, Kurja irtisanottiin. Se oli odotettavissa, sillä kaikki hyvä loppuu, ja huonokin yleensä irtisanotaan.
Muutto Helsinkiin
Helsinkiin hän muutti vastentahtoisesti, kuten ihmiset muuttavat painajaisiin – ei siksi, että ne houkuttelisivat, vaan koska herääminen ei enää ole vaihtoehto. Nyt hän istuu ison kauppakeskuksen ”asiakaskokemuksen parantamiseen keskittyvällä” valitusosastolla, jossa hän vastaanottaa päivittäin 30–50 ihmisen huonon päivän, tulostaa sen paperille ja lähettää sen eteenpäin toiselle osastolle, joka ei enää ole olemassa.
Hänen työpöytänsä vieressä on kyltti:
”Me kuuntelemme, jotta voit huutaa.”
Kurja ei ole koskaan katsonut sitä ilman että kokee pientä sisäistä kuolemaa.
Harrastukset ja ihmissuhteet
Harrastukset – Tai miten tappaa aikaa odottaessa väistämätöntä
Kurjan vapaa-aika on pitkälti yhtä harmaa kuin arki, mutta hieman hiljaisempaa. Hän nauttii hitaista kävelyistä hautausmailla, vanhojen mikrofilmien selaamisesta maakunta-arkistoissa ja sään seuraamisesta – ei siksi, että se muuttuisi, vaan koska se ei koskaan muutu tarpeeksi. Hän pitää erityisesti niistä päivistä, jolloin sääennuste lupaa ”jatkuvaa tihkua ja heikkoa näkyvyyttä”, koska silloin toivoakaan ei ole.
Ei niin yllättäviä harrastuksia
Kurja on aktiivinen osallistuja seuraavissa harrastuksissa:
VHS-elokuvien katsominen ilman ääntä. ”Elokuvien sisältö on lähes aina pettymys. Ilman ääntä ne eivät edes yritä olla mitään muuta.”
Surullisten postikorttien keräily. Vain sellaisia, joissa ei ole tekstiä, vain hylätty maisema ja ehkä puoliksi kuihtunut puu.
Erakkoviestintä. Hänellä on kolme kirjepaperikaveria, joiden kanssa hän vaihtaa kirjeitä, joissa ei koskaan kysytä kuulumisia.
Yllättäviä harrastuksia
Mutta ehkä yllättävin osa Kurjan maailmaa – se, jonka olemassaoloa ei kukaan usko ennen kuin näkee – on seuraava:
Moottoripyöräily. Kurja ajaa vanhaa, mustaa Moto Guzzi Le Mansia, jonka pakoputkesta kuuluu käheä yskähdys jokaisella vaihteella. Hän ei hymyile kypärän alla, mutta jokainen kilometri on matka pois jostakin, mikä ei koskaan ollut hyväksi.
Laskuvarjohyppy. Hän on hypännyt yhteensä neljä kertaa. Ei adrenaliinin vuoksi, vaan kokeillakseen, miltä tuntuu, kun ei enää voi perääntyä. Hänen mukaansa ”vapaa pudotus muistuttaa elämästä – paitsi että siinä on edes selkeä loppu.”
Kuten Kurja itse toteaa:
”Harrastukset eivät tuo iloa. Ne tuovat rakennetta odotukseen.”
Ihmissuhteet – Välttämätön virhe evoluutiossa
Kurja Tapiaksen ihmissuhteet ovat olleet aina yhtä mutkikkaita kuin hänen maailmankatsomuksensa. Hän suhtautuu ihmissuhteisiin kuin varovainen sijoittaja: mitä vähemmän tunteisiin panostaa, sitä vähemmän on menetettävää. Vaikka Kurja on joskus miettinyt, millaista olisi olla läheisessä suhteessa, hän ei ole koskaan päästänyt ketään tarpeeksi lähelle, ettei vain joutuisi pettymään. Hän on ollut naimisissa vain pessimisminsä kanssa – se on hänen elämänsä pitkäaikaisin kumppani.
Aikanaan Kurja yritti paria seurustelusuhdetta, mutta hänen pessimistinen maailmankuvansa ei aina osunut yksiin deittikumppanien kanssa. Kerran hän tapasi mukavan miehen, Pentin, joka yritti parhaansa mukaan tuoda iloa Kurjan elämään. Pentti ehdotti romanttista piknikkiä järven rannalle, mutta Kurja huomautti heti, että ”Järvi saattaa olla täynnä leviä, ja taatusti alkaa sataa, heti kun me levitetään viltti.” Pentti ei ehkä aluksi ymmärtänyt, kuinka syvä Kurjan pessimismi oli, mutta yhteisen ajan kuluessa hänen energiansa alkoi hiipua. Eräänä päivänä Pentti vain totesi, että ”jokainen ilonhetki kanssasi muuttuu jossain vaiheessa pettymykseksi”, ja niin he päättivät yhteisen taipaleensa.
Toisella kertaa Kurja tapasi elämäniloisen naisen nimeltä Maarit, joka oli tunnettu ystäväpiirissään huumorintajustaan ja spontaaniudestaan. Maarit yritti kaikin voimin piristää Kurjaa, mutta Kurjan jatkuva varautuneisuus alkoi hiljalleen hiipiä myös Maaritin mieleen. Kurja näki tämän ”ilopillerin” elämää suurempana vaaravyöhykkeenä ja oli varma, että ”moinen kepeys johtaa lopulta vain suruun”. Lopulta Maaritkin väsyi ja lähti etsimään seuraa, joka jakaisi hänen innostuksensa elämään.
Siispä Kurja päätti tyytyä tuttaviin, jotka tapaavat häntä satunnaisesti pessimistipäivillä ja joiden kanssa hän voi puhua turvallisesti elämän nurjista puolista. Hän käy myös silloin tällöin tapaamassa sukulaisia, mutta heidänkin kanssaan hän pitää keskustelut lyhyinä, sillä ”liika läheisyys vain johtaa hankaluuksiin”. Hän on täysin vakuuttunut, että yksin eläminen on turvallisin vaihtoehto, sillä ”ainakin silloin pettymyksen voi ennakoida.”
Vaikka Kurja ei ole yksinäinen siinä mielessä, että hän kaipaisi läheisyyttä, hän kokee aina pientä vahingoniloa siitä, että läheisyys tuo muillekin ”lopulta vain tuskaa”.
Tarjan ja Kurjan yhteistyön alku
Tarjan ja Kurjan kohtaaminen – Kun valo kompastui varjoon
Tarja ja Kurja kohtasivat syksyllä, tietenkin. Sillä kukaan ei kohtaa Kurjaa keväällä – silloin ihmiset ovat vielä toiveikkaita. Se oli lokakuun viimeinen maanantai, juuri ennen marraskuun totaalista pimeyttä. Tarja oli eksynyt Puolangan Pessimistipäiville vahingossa – hän luuli tulevansa käsityömessuille. Tämä oli hänen ensimmäinen virheensä. Ja niitähän sitten seurasi.
Elämä on lahja
Tarja oli niitä ihmisiä, jotka sanovat “kaikella on tarkoituksensa” ja “kaikki järjestyy” niin kuin elämä olisi jokin IKEA-kaappi eikä kaoottinen ketju pettymyksiä. Hänellä oli villapaita, jossa luki “Elämä on lahja”. Kurja näki sen ensimmäisenä. Hän ei sanonut mitään, mutta pysähtyi Tarjan kohdalle ja katsoi tuota paitaa kuin katsoisi sientä, joka kasvaa väärässä suunnassa. Sitten Kurja totesi kuivasti:
“Lahjapaketti, jossa ei ole palautusoikeutta.”
Tarjan ja Kurjan kohtaaminen oli luonnonlaki. Aina kun joku ajattelee liikaa positiivisia ajatuksia, jossain joku huokaisee tarpeeksi syvään vetääkseen heidät takaisin maan pinnalle. Kurja oli se huokaus.
Tarja – ikuinen optimisti, joka vielä 55-vuotiaanakin luki Paulo Coelhoa täysin vakavissaan – luuli ensin, että Kurja oli jonkinlainen taideperformanssi. Hän oli niin synkkä, niin vakava, että Tarja odotti kohta valon syttyvän ja paljastavan piilotetun kameran. Mutta valoa ei tullut. Eikä kameraa. Vain lisää tihkusadetta.
Mutta kun Kurja totesi kuivasti Tarjan ”Elämä on lahja” -paidasta, että “lahjapaketti ilman palautusoikeutta”, Tarja ei loukkaantunut. Hän hymyili – aidosti.
“Mutta entä jos se on just sen arvoista, että ei voi palauttaa? Että se täytyy käyttää, vaikka sisältö olisikin vähän… rikkinäinen?”
Kun Tarjasta ja Kurjasta tuli ystävät
Se oli hetki. Ei mikään taianomainen, vaan sellainen väkinäinen hetki, jossa kaksi maailmaa ei törmää, vaan osuvat toisiinsa niin hitaasti, että kumpikaan ei ehdi väistää.
Kurja ei hyväksynyt Tarjaa ystävänä – mutta hän ei myöskään torjunut häntä. Se oli enemmän kuin moni muu oli saavuttanut. Tarja puolestaan näki Kurjassa jotain tärkeää: muistutuksen siitä, että hänen optimisminsa ei saanut olla sokea. Hän sanoi usein:
“Kurja auttaa mua näkemään, mihin kaikkeen pitää varautua – jotta voin silti valita toivon.”
Kurja ei koskaan vastannut siihen. Mutta hän ei myöskään pyöräyttänyt silmiään. Se oli hänen mittapuullaan hyväksyntä.
Tarja tarvitsi kontrastia. Kurja oli sitä jopa vähän liikaa…
Tarja oli jo pitkään luennoinut ja valmentanut Positiivisuuden voimasta ja kehitellyt edelleen “Positiivisuuden voima” -konseptiaan – tuota melkein ärsyttävän valoisaa valmennuskokonaisuutta, jossa hymy ei ole suositus vaan vaade. Hän uskoo, että jokaisessa ihmisessä piilee valo, vaikka toisessa se olisi säilynyt pelkästään muistona hehkulampusta, joka paloi 1987 sähkökatkon aikaan. Ja juuri siksi hän halusi Kurjan mukaan. Hän näki Kurjan pimeydessä mahdollisuuden. Hän tarvitsi siihen kontrastia. Hän tarvitsi Kurjan.
Ehdotus Kurjalle yhteistyöstä
Vuoden 2024 syksyllä hän lähestyi Kurjaa sähköpostilla, jonka otsikossa oli kolme huutomerkkiä ja emojina 
. Kurja poisti sen ensin vahingossa, koska luuli sitä roskapostiksi.
Toisella kerralla Tarja otti yhteyttä soittamalla suoraan:
“Hei! Mä oon tekemässä uutta valmennusta ja luentoa positiivisuudesta, ja mä haluan sut siihen mukaan. Just siksi, että sä ET usko tähän!”
Kurja oli pitkään hiljaa. Sitten hän sanoi:
“Kuulostaa siltä, että pyydät mut pilaamaan sun shown.”
Tarja vastasi:
”Ei. Mä pyydän sua mukaan siksi, että ilman sua kukaan ei muistuta meitä siitä, miltä elämä oikeasti tuntuu. Jos kukaan ei sano ääneen niitä synkkiä ajatuksia, joita me kaikki joskus mietitään, ei positiivisuudella ole painoa – koska silloin ei myöskään tiedä, mistä ajatuksista pitäisi päästä irti.”
Kurja myöntyi.
Ja yleisö hämmentyi. Osa nauroi – ei tiedetty miksi. Osa nyökkäsi – ei tiedetty mille.
Mutta yksi asia oli varmaa: ketään ei jätetty rauhaan.
Tarja sai Kurjan osuudesta sen, mitä halusi: rehellisen peilin.
Kurja sai Tarjan kautta jotain vielä oudompaa: paikan, jossa hänen pessimismissään oli funktio. Jatkuvassa kitkassa.
Tilaa Kurjuutta ja kipinää -kuulumiset!
Kurjan ja Tarjan kuulumisissa kuljetaan elämän kahdella polulla: Kurja Tapias avaa ovia synkkiin ajatuksiin, niihin joita et ehkä sano ääneen – mutta jotka tunnistat heti. Tarja taas tuo vastapainoksi lämpöä, valoa ja toivoa – sitä lempeää voimaa, joka kannattelee.
”Kurjuutta ja kipinää” -kuulumisissa vuorottelevat Kurjan pessimistinen realismi ja Tarjan positiivinen elämänasenne. Tiedät varmasti tunteen, kun joskus mikään ei naurata – ja toisena päivänä huomaat pilkahduksen valoa.
Vastakohdat eivät kilpaile, vaan täydentävät toisiaan. Kurjan kurjuus saa Tarjan toivon säkenöimään vielä kirkkaammin – ja toisin päin. Elämä on molempia.
Jos haluat ajatuksia, jotka kutittelevat, kolhivat ja kohottavat, tilaa Kurjuutta ja kipinää -kuulumiset nyt.
Koska kukapa ei joskus olisi Kurja… tai toivoisi olevansa edes hetken Tarja.