Nauru. Vahinko vai vaiva?
No jaa. Joskus suupieli nytkähtää. Harvoin, mutta silti liian usein.
Sanovat, että nauru pidentää ikää. En ole varma, onko se uhka vai lupaus. Jos nauru kerran parantaa kaiken, miksi sairaalat eivät ole täynnä pellejä? Tai miksi pankkilainoja ei myönnätä pelkästä naurunärähdyksestä? Nauru ei maksa vuokraa. Eikä se korvaa yksinäisyyttä.
Nauru on kehon epäluotettava refleksi, joka iskee väärään aikaan. Hautajaisissa. Teams-palaverissa. Kun joku kaatuu. Ei se ole iloa, se on virheohjelmointi.
Yksin on rauhallisempaa – ja hiljaisempaa
Jotkut väittävät, että ”nauru yhdistää ihmiset”. Ehkei ole tullut mieleen, että ei kaikki halua yhdistyä. Minä ainakin pidän hajautetusta tunneverkosta. Kukin erikseen, turvallisen etäällä.
Luin kerran, että nauru laskee stressihormoneja. Kokeilin. Naurahdin. Sitten huomasin, että joku katsoi. Stressitasot nousivat kaksinkertaisiksi. Ei auttanut.
”Mutta nauraminen tekee hyvää!” sanoo joku. Niin tekee tyhjällä vatsalla kahvin juominenkin, ainakin hetken. Kunnes alkaa vapisuttaa.
Olen joskus nauranut. Tahattomasti. Se tuli ulos kuin hikka. Yritin peittää sen yskimiseen. Teki pahaa. Ei nauraminen. Se että muut huomasivat.
En suosittele naurua. En myöskään suosittele itkua. Suosittelen neutraalia tuijotusta ikkunasta ulos. Siellä ei tapahdu mitään. Ja se on hyvä asia.
Kaikki menee ohi, paitsi pettymys – se jää asumaan. Nauru vain viivästyttää sen kotiutumista.
Jos sinua naurattaa, mieti miksi. Sitten mieti uudelleen. Pian huomaat, että ei naurata enää.
Ja se on ihan oikein.
Tutustu Tarjan versioon aiheesta nauru
Jos nyt välttämättä haluat tutustua toisenlaiseen ajatteluun nauru-aiheesta, niin käy Tarjan sivuilla lukemassa artikkeli otsikolla Nauru ja hyvinvointi.
