Oletan siis olen. Tai ainakin oletan olevani oikeassa

Minä en kysy. Enkä kysele. Minä oletan. Se on huomattavasti tehokkaampaa – ja turvallisempaa.

Kysymysten esittäminen on riski. Kun kysyy, voi saada vastauksen. Ja vastauksessa saattaa piillä pettymys, epävarmuus tai – mikä pahinta – totuus. Minä en kaipaa totuutta. Minä kaipaan ennustettavuutta.

Siksi oletan. Ja tiedän.

Oletus – ajattelun pikakaista

Olettaminen on kuin moottoritie ilman risteyksiä. Ei tarvitse pysähtyä, pohtia tai vaihtaa kaistaa. Kun tekee oletuksen, voi jatkaa suoraan. Väärään suuntaan, ehkä, mutta suoraan.

Se on ihanan vaivatonta. Ihminen tulee vastaan – katson, päättelemätön ilme, liian iloiset kengät – ja tiedän heti: ei ole minun tyyppiäni. En puhu, en tervehdi, en edes hymyile. Ja kas, vältyn kiusalliselta sosiaaliselta vuorovaikutukselta.

Jos olisin joskus kysynyt, olisin ehkä saanut tietää, että ihmiset ovat moniulotteisia. Mutta minulle riittää yksi ulottuvuus: ennakkokäsitys.

Olen kerran esimerkiksi päättänyt, että jokin elokuva on huono. En nähnyt sitä. En edes traileria. Mutta tiesin. Ja kun kaikki kehuivat sitä, pysyin lujana: ”Se on yliarvostettu.” Vasta kun se tuli telkkarista vahingossa, ja katsoin sitä puolivahingossa silmäkulmasta, saatoin todeta: ”Ei se nyt niin huono ollut, mutta ei se kyllä hyväkään ollut.”
Koska ei peruta mitään. Olettaminen vaatii sitoutumista.

Miksi ottaa selvää, kun voi olla varma?

Tieto tuo tuskaa. Oletus tuo levon.

Mitä enemmän kysyt, sitä enemmän joudut ajattelemaan. Ja kun alat ajatella, alat epäillä – ehkä jopa itseäsi. Minä en epäile. Minä tiedän. Ja jos en tiedä, kuvittelen.

Minulla on vastaukset jo valmiina, ennen kuin kysymys ehtii tulla. Jos joku yrittää keskustella, katson hiljaa ja ajattelen: ”Minä tiedän jo, mitä aiot sanoa.” Ei tarvitse jatkaa.

Oletus on ovi, joka ei koskaan aukea, mutta antaa tunteen, että takana ei ole mitään mielenkiintoista kuitenkaan.

Seuraavan kerran kun tekee mieli pysähtyä ja kysyä jotain – älä. Sano vain hiljaa itsellesi:

”Tiedänpä vaan.”